Puvustajan arkea – saksia, kierrätystä ja muutama kirosana

Teatterin puvustaminen on aika paljon muutakin kuin kauniiden vaatteiden valitsemista.

Välillä se on aikamoista palapeliä, jossa pitää sovittaa yhteen ohjaajan näkemys,

näyttelijän ajatukset, aikakausi, käytettävissä olevat rahat ja se, mitä pukuvaraston

uumenista sattuu löytymään.

Voin kertoa, että välillä lentää muutama kirosanakin. Tosin minun kohdallani kiroilusta ei

voi päätellä, meneekö homma pieleen vai aivan loistavasti. Kiroilen nimittäin myös silloin,

kun onnistun. Joskus oikein kunnolla!

Ohjaajan visio on kaiken lähtökohta

Minulle puvustamisessa kaiken lähtökohta on ohjaajan näkemys. Millaisen maailman hän

haluaa näyttämölle rakentaa? Miltä esityksen pitää näyttää ja tuntua? Puvustuksen

tehtävä on tukea tätä kokonaisuutta, ei lähteä sooloilemaan omiaan.

Olen aika tarkka siitä, että ohjaajan toiveet myös toteutuvat. Jos jokin ei onnistu

ensimmäisellä yrittämällä, kokeillaan toista tapaa. Ja kolmatta, jos on pakko. Välillä

puretaan, leikataan ja aloitetaan alusta.

Ja kun lopulta löytyy juuri oikea ratkaisu, saattaa suusta päästä: "No hitto, tästähän tuli hyvä!"

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö puvustajalla saisi olla omia näkemyksiä. Päinvastoin.

Minusta hyvä yhteistyö ohjaajan kanssa on keskustelua, ideointia ja joskus myös erilaisten

ajatusten yhteensovittamista. Tärkeintä on, että lopputulos palvelee esitystä.

Yhtä tärkeää on kuunnella näyttelijää. Hän on perehtynyt omaan roolihahmoonsa ja

saattaa tietää hyvinkin tarkkaan, millainen ihminen on kyseessä. Minä voin tuoda

sovitukseen vaikka kuinka hienon takin, mutta jos näyttelijä ei tunne oloaan siinä omaksi

hahmokseen, pitää miettiä uudelleen.

Parhaimmillaan nämä kolme näkemystä – ohjaajan, näyttelijän ja puvustajan – kohtaavat.

Silloin syntyy jotain hienoa.

Titanic – 40 pelastusliiviä ja melkoinen määrä työtunteja

Olen saanut puvustaa Järvenpään Teatterin kaksi aiempaa juhlavuoden esitystä, Jyrki

Boyn ja Titanicin. Molemmat ovat olleet hienoja kokemuksia, mutta Titanic oli kyllä oma

lukunsa. Puvustettavaa riitti, eikä ihan vähän.

Olin kuitenkin aivan älyttömän onnekas. Sain eräästä miesten juhlapukuvuokraamosta

lahjoituksena vanhaa mallistoa, joka olisi muuten mennyt hukkaan. Silintereitä, frakkeja,

solmukkeita ja vaikka mitä. Voin sanoa, että siinä kohtaa puvustaja oli aika onnellinen!

Ja sitten oli se ihana THE OMPELURYHMÄ

Kokoonnuimme viikoittain tekemään pukuja, muokkaamaan vanhaa ja ratkomaan milloin

mitäkin ongelmaa. Aloitimme urakan tekemällä noin 40 pelastusliiviä. Siinä vaiheessa taisi

jo käydä selväksi, ettei tästä ihan pieni projekti tule.

Vanhoja hattuja tuunattiin uuteen uskoon, vaatteita purettiin ja rakennettiin uudelleen.

Sakset heiluivat, useimmiten minun kaikkien kauhuksi, ompelukoneet surisivat ja välillä

varmasti ärräpäätkin lentelivät. Mutta voi sitä tekemisen meininkiä!

Ilman sitä porukkaa Titanicista olisi tullut huomattavasti vaikeampi urakka. Suurissa

produktioissa tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään aikaansa ja osaamistaan

yhteisen lopputuloksen eteen.

Vanha vaate ei ole valmis ennen kuin minä niin päätän

Rakastan vanhojen vaatteiden muokkaamista. Teatterin pukuvarastossa on valtavasti

mahdollisuuksia, kunhan osaa katsoa vähän pintaa syvemmälle. Joskus joku vaate on sellaisenaan täydellinen. Useimmiten se kaipaa jotakin. Helman

lyhennystä, hihojen vaihtoa, uutta kaulusta tai vähän rajumpaa käsittelyä.

Kaikkea ei tarvitse ostaa uutena tai ommella. Eikä pidäkään.

Kierrättäminen on paitsi järkevää myös luovaa. On aivan mahtavaa nähdä, kuinka jonkun

vanha, tarpeettomaksi jäänyt vaate saa näyttämöllä kokonaan uuden elämän.

Seuraavaksi Eastwickin noidat – apua!

Nyt edessä on jälleen uusi juhlavuoden musikaali, Eastwickin noidat.

Odotan sitä todella paljon, mutta kyllä vähän hirvittääkin. Tiedän jo kokemuksesta,

millainen työmäärä ison musikaalin puvustuksessa voi olla. Ja toisaalta juuri sitä minä

rakastan.

Toivon löytäväni mahdollisimman paljon 1950-60 luvun vaatteita, joita voisin muokata

rooleihin sopiviksi. Aiemmissa epookkituotannoissa minulla on ollut uskomattoman hyvä

tuuri löytöjen kanssa. Toivottavasti sama jatkuu.

Ohjaajan kanssa on tärkeää löytää yhteinen näkemys siitä, millainen Eastwickin maailma

näyttämölle rakentuu. Vasta sen pohjalta lähdetään kunnolla suunnittelemaan, etsimään ja

toteuttamaan puvustusta.

Ja sitten pitäisi tietysti koota uusi ompeluryhmä. Toivon todella, että saisin mukaan myös vanhoja tuttuja Titanicista. Meillä oli silloin niin hyvä porukka ja tekemisen meininki, että olisi ihanaa päästä taas yhdessä hommiin. Uudetkin tekijät ovat todellakin lämpimästi tervetulleita.

Voin jo kuvitella sen kaaoksen: kangastilkkuja, sovitettavia vaatteita, hakaneuloja, lankoja

ja minun kiroiluani, kun jokin ei mene ihan niin kuin olin ajatellut.

Mutta lopulta siitä kaaoksesta syntyy jotakin, joka näyttää näyttämöllä juuri siltä kuin

pitääkin.

Ja sitten ne valot syttyvät

Puvustajan työstä suuri osa tapahtuu siellä, minne yleisö ei koskaan näe. Varastoissa,

kirpputoreilla, ompelukoneen ääressä, sovituksissa ja välillä (aina) kotonakin, kun jokin

ratkaisematon ongelma pyörii päässä.

Mutta kun ensi-ilta koittaa ja näyttelijät astuvat lavalle, kaikki se työ muuttuu osaksi

esitystä.

Silloin ei enää ajattele, montako kertaa jonkin helman on joutunut purkamaan tai kuinka

monta kirosanaa yhden vaatteen kanssa on päässyt. Tai no, ehkä vähän. Hienointa on se, ettei katsoja sitä tiedä. Mutta juuri siksi tätä tehdään.

Jos jollakulla sattuu olemaan kaapissa 50- 70 luvun vaatteita, joille ei enää ole käyttöä,

niin täällä olisi yksi erittäin kiinnostunut puvustaja!

Sinikka Zannoni

Puvustaja, Järvenpään Teatteri